18. marraskuuta 2010

# I don't care what they say, It's real for me...


Muistan sen selvästi. 
23. marraskuuta 2001, popcornin tuoksu odotteli toistaiseksi suljetun oven takana. Siinä me odotettiin, malttamattomina ja ainoina Jalasjärven jo edesmenneen Tähtikinon ovien takana. Parin päivän päästä olisi 11 vuotis syntymäpäiväni. Olisi minun aikani saada kirje.

Kuten arvata saattaa, kirjettä Tylypahkaan ei tullut. Kieltämättä en edes muistanut koskaan odottaa sitä.  Minä en kuitenkaan tarvinnut edes sitä jokaisen 11 vuotiaan odottamaa kirjettä Tylypahkaan. Olin siellä kokoajan. 
Vaikka olenkin suurimmaksi osaksi kiltti tyttö, halusin aina olla paha. Sanoin intoa puhkuen Weedille: "Mut valittaisiin Luihuisiin, ihan varmasti!" Vaikka tiedän, että pohjimmiltani viimeisenä kuuluisin näiden katalien, mutta niin ihanien velhojen joukkoon. Lempihahmoihinikin kuuluu Bellatrix Lestrange ja Lucius Malfoy. 

Aika vierii, kirjojen sivut syödään silmillä lähes viikossa, elokuvia odotetaan kuin kuuta nousevaa - melkein jopa muututaan ihmissusiksi ennen täysikuuta. Ja tänään oli taas sen aika. Sen tutun onnellisen, 11 vuotiaan lapsen jännittyneen odotuksen tunteen. Sen popcornin ja jännittyneisyyden tuoksahduksen lasten - ja vähän aikuisempienkin - odottaessa aulassa pääsyä omille riveilleen, omille paikoilleen kera isojen popcorn kulhojen ja limsa kuppien kanssa. 

Valojen sammuessa, en uskalla hengittää. On aika vetäistä kaapu ylle, kiristää vihreä raitainen kravatti ja varmistaa onko taikasauva matkassa mukana. Muuten voi käydä kalpaten. Annan tutun sävelmän viedä mennessään.


Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän joudun pidättelemään itkua sekä hengitystä, säikähdyksiä, pakonomaisia huudahduksia - sekä pelosta että innostuksesta - ja tajuamaan sen, että lapsuuteni ei olisi ollut mitään ilman Harry Potteria, Ron Weasleyä & Hermione Grangeria. 

Ikuisena haaveilijana - nykyään pahempana sellaisena kuin pikkuisena - elän taas varmasti monta kuukautta Tylypahkassa. Herään aamulla loistavien huonetoverieni kanssa samasta huoneesta, kiiruhdamme yhdessä vielä vekkihameita suoristellen aamiaiselle valmiiksi katettuun pöytään ja istumme osittain tylsistyneenä harjoittelemassa loitsuja.Olisin varma, että paras ystäväni - Weedin,Naomin ja muiden - lisäksi tylypahkassa olisi Luna Lovegood ja olisin salaisesti ihastunut Sirius Blackiin. Mutta valitettavasti häviäisin Siriuksen Weedille.. Tämä kaikki tuo minulle uutta potkua elämään, se auttaa minua jaksamaan tulevan talven, odottamaan tulevaa viimeistä osaa. Jonka jälkeen kaikki on historiaa.

Tunnen inhottavan popcornin kuoren hampaankolossa. Huomaan sen vasta takapenkillä istuessani. Se on varmasti ollut siellä jo alusta saakka. Suu solmussa yritän sitä kielelläni pois. Mutta unohdan sen äkkiä huomatessani punaisen Tylypahkan pikajunan puksuttavan ihan vieressä. Voisin melkein koskettaa sitä! Mutta en halua, pelkään että se katoaa. Pian täytän 20 vuotta. Ensimmäisestä Harry Potter kirjan sivusta ja elokuvan alkumusiikista on jo pieni ikuisuus...

Kyllä, tänään olin katsomassa Harry Potter ja Kuoleman Varjelukset osa ykkösen. Ja tulen muistamaan tämänkin kokemuksen lopunelämääni. Ainakin vielä seuraavat 20 vuotta!
Ihminen ei selviä elämästä haaveilematta. Minä ainakin aion pitää huolen siitä, että opiskelen itseni yhtä taitavaksi velhoksi kuin Harry on. 

Expecto Patronum. 

6. marraskuuta 2010